Kierrätystä

Huomasin, että yksikään päivityksistäni ei toistaiseksi ole käsitellyt paikallista mediaa. Ei oikein käy laatuun - onhan tänne kuitenkin tultu tekemään mediatutkimusta.

Sen kunniaksi kierrätän häpeilemättömästi vanhaa aineistoa, eli Shanghain suomalaisten yhdistyksen Shanghailu-lehteen syksyllä kirjoittamani artikkelin Kiinan mediamaisemasta. Olkaatten hyvät.

---

Kahden tulen välissä

Suomessa puhutaan median eläneen viimeiset kolmisenkymmentä vuotta suurinta murrosvaihettaan, eikä syyttä. Vertailussa Kiinan tilanteeseen meikäläisen mediamaiseman kuohunta muistuttaa kuitenkin lähinnä myrskyä vesilasissa.

Ennen kuin Deng Xiaoping aloitti Kiinan avautumispolitiikan vuonna 1978, maassa oli 178 sanomalehteä, 930 aikakauslehteä ja alle yksi TV-vastaanotin sataa ihmistä kohti.

Perinteistä kiinalaismediaa eli banderolli,
tässä toivottamassa uusia opiskelijoita tervetulleeksi Fudanin yliopistoon.

Mainonta oli kielletty ja valtion ote viestinnästä äärimmäisen tiukka. Toimittajat nähtiin kommunistisen puolueen propagandan äänitorvina, mille oli paitsi poliittiset myös kielelliset perusteet: kiinan kielessä verbi 广播 (guăngbō) kun merkitsee sekä propagointia että tiedonjulkaisemista. 

Kahden herran
palvelijaksi 

Dengin uudistukset antoivat kuitenkin sykäyksen Kiinan median suurelle murrokselle. Mainontakieltoa alettiin purkaa 1979, eikä paluuta menneeseen enää ollut. Viestimet tarttuivat hanakasti lisätulonlähteisiin, ja teknologinen kehitys sekä nopeasti kehittyvät yhteiskunta ja talous hoitivat loput.

Nyt televisio kuuluu kiinalaiseen arkeen kuten muuallakin, ja tarjontaa riittää: jakelussa on yli 3000 kaapelikanavaa. Sanoma- ja aikakauslehtien määrä on jo kääntynyt pitkän kasvukauden jälkeen laskuun, mutta vuoden 2011 lopussa viralliset tilastot kertoivat yhä 1928 sanoma- ja 9849 aikakauslehdestä.

Kun näihin lukuihin lisätään maan tuhatkunta radioasemaa ja internetin lukemattomat toimijat, voidaan puhua tarjonnan räjähdysmäisestä kasvusta. Sama pätee mainostuloihin. Pelkästään valtiollinen TV-yhtiö CCTV myi vuodelle 2013 mainoksia lähes kahden miljardin euron edestä.

CCTV:n mainontaa: ykköskanavan kello 19:n uutislähetystä
sponsoroi ehkä maan kuuluisin viinamerkki Moutai.

Mainostulojen kasvettua Kiinan valtio on viime vuosina leikannut selvästi tukiaan viestimille ja kannustanut mediataloja omavaraisuuteen. Media toimii siis entistä selkeämmin kaupallisen logiikan ehdoilla, mutta laajaa ilmaisunvapautta sille ei ole suotu, vaikka sensuuria on lievennetty.

Näin viestimet joutuvat yhä useammin taiteilemaan nuorallatanssijan tavoin valtion ja markkinoiden vaatimusten paineessa. Ristiriitaiset vaatimukset ovat aiheuttaneet alalle monia ongelmia. 

Tummia pilviä
horisontissa 

Kuten muuallakin, Kiinassa kaupallistuminen on merkinnyt viihteen korostumista mediassa uutisten kustannuksella. Se on huolestuttanut monia journalisteja ja ärsyttänyt kommunistista puoluetta, kuten viihde- ja tosi-TV-ohjelmien kohtelu osoittaa.

Pääosin ulkomaisiin formaatteihin perustuneet deittishow’t ja Chinese Idolin kaltaiset kykykilpailut ovat tulleet Kiinassa hyvin suosituiksi 2010-luvulla ja olleet niitä esittäneille alueellisille satelliittikanaville mainio tulonlähde.

Vuonna 2012 hallitus kuitenkin puuttui peliin ja kielsi noin 70 % tosi-TV-ohjelmista "huonoa makua osoittavina". Taustalla epäiltiin olleen paitsi aito huoli ohjelmien kehnosta (moraalisesta) tasosta myös keskusjohdon pyrkimys kasvattaa CCTV:n tarkemmin valvotun asiaohjelmiston katsojalukuja.

CCTV1:n uutisten lippulaiva, kello 19 lähetettävä Xinwen Lianbo ("TV-uutiset").

Kykykilpailujen suosion jatkuttua valtio rajasi lokakuussa kilpailujen määrän yhteen per kanava per vuosineljännes. Samalla ilmoitettiin, että satelliittikanavien tulee käyttää vuodesta 2014 lähtien vähintään 30 % viikoittaisesta ohjelma-ajastaan uutisiin ja talousaiheisiin.  

Medialle päätös on vaikea, sillä uutiset eivät kiinnosta Kiinassakaan ihmisiä entiseen tapaan. Lisäpulman tuottaa se, että valtio vaatii keskittymistä uutisiin, mutta samalla se ylläpitää toimillaan mediataloja eriarvoistavaa järjestelmää.

”Valtion lehdillä [kuten People’s Dailyllä] on monopoli koviin uutisiin ja tiedotustilaisuuksiin. Jossain määrin tämä ohjaa muita lehtiä kevyisiin aiheisiin tai jopa tekemään halutunlaisia juttuja rahasta. Tällainen systeemi laiskistaa ja rappeuttaa molempien osapuolten toimittajia”, Global Times -lehden haastattelema veteraanitoimittaja toteaa.

Sensuurikin on edelleen läsnä, tosin usein aiempaa hienovaraisempana ja poliittisista suhdanteista riippuvaisempana. Toimittajille tämä aiheuttaa ongelmia: selvää rajaa kiellettyjen ja sallittujen aiheiden sekä käsittelytapojen välille on vaikea vetää.

Kovassa talouspaineessa moni päätyykin itsesensuuriin, jossa pelataan ”varman päälle” ja karsitaan juttua enemmän kuin sensorit olisivat tehneet. 

Ammattikunnassa
sisäisiä ongelmia 

Kiinalaisjournalistien ammattietiikka on muutenkin ollut viime aikoina tapetilla. Global Times -lehden haastatteleman veteraanireportterin mukaan pelisäännöt ovat monilta hukassa.

"Monille toimittajille maksetaan haastatteluista. Ja jotkut mediatalot saavat maksuja positiivisesta tai negatiivisesta raportoinnista", hän kertoi.

Pekingissä Communication University of Chinan apulaisprofessorina toimiva Xu Peixi kertoo, että eettiset ongelmat ovat suurimmat nettiuutisissa. Niitä tuotetaan usein kovalla kiireellä ja huonolla palkalla. Jälki on sen mukaista: muun muassa muiden uutisten kopiointi ilman lähdemainintaa on yleistä.

Eettiset pulmat ja kehno palkka ovat saaneet yhä useamman toimittajan vaihtamaan alaa. Osa jättää työn myös stressin takia: kesäkuussa 2013 julkaistussa laajassa kyselyssä media-ala arvioitiin Kiinan neljänneksi rasittavimmaksi teollisuudeksi.

Ammattikunnan arvostuksen aleneminen näkyy myös yleisön silmissä. Toimittajien kohtelu on muuttunut aiempaa tylymmäksi, ja kansalaiset kyseenalaistavat toimittajien juttuja yhä useammin netissä. Viime kesänä julkaistun tutkimuksen mukaan 85 % vanhemmista ei suosittele lapsilleen media-alaa. 

Riittävätkö
korjausliikkeet? 

Ammattikunnan ongelmat ovat saaneet hälytyskellot soimaan valtiojohdossa. Ratkaisuksi kehitettiin syyskuussa lisäkoulutus: lähes 300 000 lehdistön edustajan on käytävä työpaikoillaan pakolliset kurssit mm. marxismista ja journalismietiikasta sekä läpäistävä loppukokeet.

Journalismin itsesääntelylle Kiinassa ei siis anneta arvoa. Herää silti kysymys, miten hyvin valtiojohtoinen järjestelmä onnistuu siistimään alaa, kun sitä itseäänkin kritisoidaan enenevässä määrin.

Eteläisessä Guangdongin provinssissa useammat sanomalehdet ovat viime vuonna uhmanneet sensuuria ja raportoineet kielletyistä aiheista. Yritykset ovat johtaneet toimittajien erottamisiin, mutta ne kertovat lisääntyvän avoimuuden tarpeesta.

Taannoista Bo Xilain korruptio-oikeudenkäyntiä voidaan pitää puolueen kädenojennuksena medialle: korkea-arvoisen poliitikon oikeusprosessista sai uutisoida Kiinan mittapuulla poikkeuksellisen avoimesti.

Tämä tuskin kuitenkaan riittää medialle. Yhteenottoja on luvassa jatkossakin, sillä valtion ja kaupallisuuden vaatimusten ristiriidat tuntuvat peruuttamattomilta.

Päälähteet: Global Times 5.11.2013, Xu Peixin haastattelu 5.9.2013.